Anafylaktikon multitaskaajamutsin joulumietteet

Tweet

Lapsi on kipeä ja katselee lastenohjelmia sohvalla viltin alla. Toisella korvalla kuuntelen yskiikö hän ja mietin saiko hän eilen mummulassa maidon jäämiä, kun valitti aamulla kurkkukipua. Samalla mietin, että Epipen-pussukka roikkuu eteisessä omalla paikallaan, valmiina käyttöön, jos tarve tulee. Ei ole kyllä mitään muuta allergiaoireeseen viittaavaa, joten taitaa olla ihan tavallinen flunssa iskenyt. Silti tuntosarvet ylhäällä anafylaktikkomutsinvaistolla kuulen kaikki pienetkin inahdukset ja analysoin niitä.

Pari päivää ja sitten alkaa meidän joululoma. Odotan sitä innolla ja samalla stressaantuneena syömispuolesta. Ihanaa kun saadaan olla kotona, turvasatamassa, eikä ole aikataulua minnekään. Loma kerhoista tulee ihan tarpeeseen. Osaisinpa pysähtyä ja elää tässä hetkessä pelkäämättä tulevaa, niin kuin lapset. Oikeastaan aion harjoitella sitä.

Parina viime iltana olen mennyt esikoisen sänkyyn hänen kainaloon kunnes hän nukahtaa. On tuntunut niin ihanalta pysähtyä ja kuunnella lasten tuhinaa. Läsnäolo ja kosketus tuo kyllä turvaa aikuiselle ja lapselle. En pelännyt mitään. Voisikohan tätä hyödyntää muissakin tilanteissa? Silloin kun pelkää, joku ottaisi kädestä kiinni.

Voiko joulupöydän kattaa ilman maitoa, munaa ja kalaa?

Mutta sitten se stressipuoli! Miten me voidaan suvun kanssa kokoontua, kun meidän perheen joulupöytään ei todellakaan tule mitään maitoa tai munaa sisältävää, eikä missään nimessä kalaa? Pähkinät on helppo jättää pois, eikä kukaan niitä huomaa puuttuviksi.

Kuitenkin syyllisyys painaa, että he, jotka meidän kanssamme saman pöydän ääreen istuvat, eivät saa kaikkea herkkua mihin ovat tottuneet. Toisaalta mietin, että ovatpa itsekkäitä, jos jäävät niitä haikailemaan, syökööt toisena päivänä mitä vielä haluavat. Vaikea silti seurata näiden tunteiden taistelua pään sisällä, saatikka saada niitä sanotuksi.

Päätin pitää joulun meillä – ilman anafylaksian vaaraa

Minulle joulussa tärkeintä on yhdessä olo. Lapsuuden jouluista kaipaan suvun kanssa ukin luokse kokoontumista. Syötiin samaan aikaan, yhdessä. Joulupukkikin kävi aina. Joulussa oli taian tuntua, kaikki olivat iloisia. Vuosien varrella tiet ovat poikenneet. Isovanhemmat kuolleet, vanhemmat eronneet ja elämäntilanteet kaikilla sisaruksilla ja serkuilla muuttuneet niin, ettei enää oikein tunnu olevan mahdollista saada kaikkia saman pöydän ääreen. Kaipaan sitä niin.

Tämä on meidän perheen kuudes joulu, kolmas joulu anafylaktikon kanssa. Kaksi edellistä joulua on oltu kotona, eka joulu koronassa ja viime jouluna aatto perheen kesken kotona. Vieläkin surettaa, etten ollut sukulaisteni kanssa, ja surettaa vielä enemmän se, että se johtui ison osin allergioista.

Ajattelen liikaa mitä muut ajattelevat, enkä uskalla sanoa omaa mielipidettäni. Nyt tänä jouluna päätin toisin. Kutsuin vanhempani ja kaikki sisarukseni perheineen meille, vaikka meillä on kaikista pienin koti. Ilmoitin että joulumenusta pidetään poissa meidän pienelle anafylaksiaa aiheuttavat ainekset eli maito, muna, kala ja pähkinät. Kerroin, että meidän on helpompi olla kotona, kun kenenkään ei tarvitse vahtia saako lapsi suuhunsa anafylaksian aiheuttajaa eikä ole kiire minnekään. Voimme keskittyä vain yhdessä olemiseen. Suku saa viipyä niin kauan kuin haluaa.

Asumme pienessä kolmiossa, jossa onneksi on iso olkkari, johon teimme tilaa ruokapöydälle ja haimme lainaan toisen pirttipöydän ja näin me mahdumme kaikki 17 henkeä saman pitkän pöydän äärelle syömään.

Otin siis varmaan itseäni kädestä kiinni pelon hetkellä ja uskalsin ehdottaa meille sopivinta tapaa viettää joulua ja se sopi kaikille sisaruksilleni perheineen. En malta odottaa! Lapsetkin odottavat, että näkevät kaikki rakkaat.

Vähemmän pelottavaa joulunaikaa kaikille! Ottakaa kädestä kiinni ja hengähtäkää.

Anafylaktikon multitaskaajamutsi

Lue Anafylaktikon multitaskaajamutsin edellinen blogiteksti Me vastaan maailma