Fyysinen toipuminen vaikeasta palovammasta on pitkä ja kivulias tie

22.8.2023

Vakava tapaturma tammikuussa 2022 muutti elämäni täysin. Kaatuminen nuotioon aiheutti vakavat ja laajat täyssyvät liekkipalovammat. Vartaloni etupuolelta paloi lähes 40 %. Vietin Jorvin sairaalassa yhteensä kolme ja puoli kuukautta, ensin teholla nukutettuna hengityskoneessa reilut kolme viikkoa ja sen jälkeen Palovammayksikön vuodeosastolla puolitoista kuukautta. Lääkäreiden viesti tapaturman jälkeisenä päivänä omaisille oli karu, ”nyt mennään tunti kerrallaan”.

Kasvoni paloivat pahoin ja oikeassa silmässäni oli sidekalvon palovamma. Luomet paloivat karrelle ja nenän sieraimet lyhenivät muutamia millejä. Silmäluomeni ommeltiin kiinni niihin tehtyjen ihonsiirteiden ja korjausten jälkeen, jotta siirre kiinnittyisi luomiin oikein. Vasen korvanlehti kaventui ja huuleni paloivat pahasti. Hengitystiet puhdistettiin noesta ja palojäämistä, olin saanut myös lievän hengitystiepalovamman. Oikean käden pikkusormi amputoitiin ja saman käden etusormi amputoitiin myöhemmin kärkiniveleen asti. Kämmenselissä ja rystysissä jänteet olivat näkyvillä ja rinnat rakennettiin uudelleen, ilman nännejä.

Kaulan, rintakehän ja ylävatsan alue paloi pahasti, samoin molempien jalkojen etuosat reisistä säärien puoliväliin. Vasemman jalan polven alueelta tuhoutui oma lihaskudos, joten se rakennettiin uudelleen ns. gastrocnemius-kielekkeellä eli polven läheltä siirrettiin omaa lihakudosta puuttuvalle alueelle. Eskarotomiat tehtiin kuuteen eri kohtaan vartalooni. Eskarotomialla tarkoitetaan panssarimaisen palovamma-alueen halkaisua, jotta se ei uhkaa esim. raajan verenkiertoa. Tässä lyhyesti ja osa tapaturman aiheuttamista vammoista.

Kuntoutuminen alkoi heti. Fysioterapeutti kävi liikuttamassa raajojani ja tekemässä omia taikojaan vointini kohentumiselle. Nukutettuna se kävi helposti, ei kipuja, ei vastustelua. Kun pääsin taas unimaailmasta todellisuuteen, ei matka kuntoutumisen saralla tuntunut yhtään mukavalta. Jokainen arkiaamu oli sietämättömän tuskan ja kiihtymyksen siivittämää selviytymistä minuutista toiseen. Fysioterapeutti taivutteli sormiani, etteivät ne jäykistyisi suoriksi ja vasenta käsivartta taas jumpattiin suoraksi, ettei se jäisi koukkuun. Jumppa oli armotonta ja sitä tehtiin kivun sietokyvyn rajoissa, huomioiden tietysti rajoitteet esim. tuoreet ihonsiirteet palovamma-alueilla ja ihonsiirteiden ottokohdat.

Jouduin opettelemaan kaiken uudelleen. Syömisestä aloitettiin, nielemisestä ja pureskelemisesta. Ensin minua syötettiin, koska käsissäni olivat lastat. Opeteltiin istumaan sängyn reunalla, sitten nousemaan seisomaan kolmen hoitajan ja seisomatelineen avulla. Pikkuhiljaa opeteltiin kävelyä kävelytelineen avulla, puomien välissä puomeista kiinni pitäen ja vähitellen ilman tukea. Opeteltiin tuolista nousemista ilman tukea ja lopuksi kävelyä ilman rollaattoria ja vielä portaissa kulkemista.

Jalkojeni palovamma-alueet aiheuttivat paljon ongelmia liikkumiselle ja jalkojen taivuttamiselle. Kuntoutumiseen kuuluivat myös suun venytykset niihin tarkoitetuilla välineillä ja fysioterapeutti venytti huuliani myös sormella. Toimintaterapeutti teki sormieni venytyksiä varten remmit, joiden avulla pyrittiin taivuttamaan sormia nyrkkiin. Niveliin asti palaneet sormeni eivät mene enää koskaan kunnolla nyrkkiin, vaikka venytyksiä tehtiin yli vuosi. Kivusta tuli paras kaverini, koska se oli läsnä koko ajan. Sitä ei tohtinut vihata, muutoin se olisi voinut ottaa niskalenkin.

Teholla ensimmäisiä hereillä olevien viikkojen aikana fysioterapeuttini kysyi kuntoutussuunnitelmaani tavoitteitani. Muistutin muumiota, vain jalkateräni olivat ilman siteitä, mutta vastaus oli kirkkaana mielessäni ja hymyssä suin sanoin; ” haluan mennä sienimetsään syksyllä ”. Se kirjattiin kuntoutussuunnitelmaani ja se myös toteutui.

Kun kotiuduin sairaalasta, avopuolisoni jäi töistä puoleksi vuodeksi palkattomalle vapaalle. Hän ilmoitti jo teholla ollessani halunsa ryhtyä omaishoitajakseni. Se oli valtava helpotus moneen asiaan. Pystyimme sovittamaan aikataulullisesti hyvin esim. päivittäin tehtävät haavahoidot suihkuineen, fysioterapeutilla käynnit, kotona tehtävät jumpat, suun ja sormien venytykset, sekä uuteen arkeen ja minäkuvan totuttelemisen.

Tahtotilani kuntoutumiseen oli ja on edelleen valtava. Ei se ole sisua tai sitkeyttä, vaan hillitön elämän nälkä ja halu tehdä, nähdä ja kokea asioita elämässään. Missään vaiheessa en ole kokenut epätoivoa tai epäillyt omien voimavarojeni riittämistä. Haluan tehdä lähes kaikkea niin kuin ennen, mutta olen joutunut opettelemaan monissa asioissa itselleni uusia toimivia toimintatapoja. On myös asioita, joista en suoriudu hyvin tai tarvitsen hieman apua.

Matka on ollut ajallisesti pitkä, kuntoutuminen on loppuelämäni projekti ja erilaisia arpien korjausleikkauksia ja hoitoja on vielä edessä. Ei ole ollut oikotietä onneen. Tämän matkan varrella on joskus vuodatettu kiukun kyyneleitä, mutta enemmän tätä taivalta on kuitenkin taaperrettu naurun siivittämänä. Mikään ei ole este, on vain hidasteita.

Tiina Kukkonen

Lähetä kommentti

Sivua päivitetty: 22.8.2023