Saimaan rantakasvit

Seppo Eurola (1930–2016) oli suomalainen kasvitieteilijä, joka toimi Oulun yliopiston Kasvitieteen laitoksen apulaisprofessorina vuosina 1962–1993 ja Helsingin yliopiston kasvitieteen dosenttina 1971–1993. Eurolan tutkimuskohteena oli erityisesti suokasvillisuuden ja tunturikasvillisuuden luokittelu. Pro gradu -tutkimuksensa Havaintoja Saimaan etelärannan rantavyöhykkeen kasvistosta ja kasvillisuudesta (Eurola 1954) hän teki professori Mauno J. Kotilaiselta saatuna erikoistyönä. Siinä kasvillisuutta tarkasteltiin erityyppisillä rannoilla, erityisesti rantavyöhykkeen kuivemmassa yläosassa, jonka lisäksi arvioitiin kulttuurin ja maankäyttömuotojen merkitystä kasvillisuutta muokkaavina tekijöinä. Aineiston Eurola keräsi kesä-elokuussa 1952 ja 1953 Etelä-Karjalasta Saimaan etelärannalta, jonne sijoittui neljä taajamaa (Lappeenranta, Lauritsala, Joutseno, Imatra) isoine puunjalostustehtaineen. Tutkimuksen lyhennelmä ilmestyi myöhemmin Oulun luonnonystäväin yhdistyksen aikakauskirjassa (Eurola 1965).

Kun Etelä-Karjala-instituutin johtajana toiminut Pertti Kolari etsi ja kokosi maakunnan alueella tehtyjä opinnäytetöitä (Etelä-Karjalan tiedeseura 2012), hän nosti päivänvaloon Eurolan pro gradu -työn. Olisi mielenkiintoista toistaa tarkastelu yli 60 vuoden takaa, hän kirjoitti marraskuussa 2015. Uusinto antaisi mahdollisuuden tarkastella lajistoa ja sen muutoksia monestakin näkökulmasta, ehkä jopa väitöskirjaan asti. Syksyllä 2015 Kolari tavoitti Jämsästä 85-vuotiaan Seppo Eurolan, joka kertoi luovuttaneensa graduaineistonsa Suomen ympäristökeskukseen. Hän kuitenkin antoi luvan sen hyödyntämiseen ja esitti ideoitakin uusintakierrokselle. Digimuotoon viety aineisto saatiin käyttöön toukokuussa 2016. Samoihin aikoihin Seppo Eurola luovutti kirjeessään tutkielmansa alkuperäisaineiston vapaasti käytettäväksi tieteellisiin tarkoituksiin ja säilytettäväksi Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituuttiin.

Kesällä 2016 Pertti Kolarin tytär Tiina Kolari uusi rantakasviselvityksen mahdollisimman samoin menetelmin kuin Seppo Eurola sen oli tehnyt yli 60 vuotta aikaisemmin. Valitettavasti uusinnan tulokset eivät ehtineet kaikkien asianomaisten tietoon, sillä Pertti Kolari menehtyi 21.6.2016 ja Seppo Eurola 27.8.2016.

Tuloksia lyhyesti

Eurolan mukaan 1950-luvulla eteläisen Saimaan rantojen yleisimmät kasvit olivat ruokohelpi (Phalaris arundinacea) ja nurmirölli (Agrostis capillaris), joita tavattiin yli 75 %:lla näytealoista. Supralitoraalin yleisin puulaji oli tervaleppä (Alnus glutinosa). Vuonna 2016 kymmenestä yleisimmästä lajista seitsemän oli samoja kuin 1950-luvulla. Uusina kärkikymmenikköön nousivat ranta-alpi (Lysimachia vulgaris), raita (Salix caprea) ja järviruoko (Phragmites australis) ja sieltä putosivat jouhivihvilä (Juncus filiformis), nurmilauha (Deschampsia cespitosa) ja mänty (Pinus sylvestris). Kaikkiaan näytealoilta kirjattiin 374 putkilokasvilajia.

Kasvillisuus vaihteli rantatyypeittäin. Ruohovartisista lajeista viiltosara (Carex acuta) oli yleisin kallio- ja kivikkorannoilla, ranta-alpi sora- ja hiekkarannoilla ja viitakastikka (Calamagrostis canescens) hieta-, hiesu- ja savirannoilla. Muta- ja turverannoilla useimmin tavattu kasvi oli järviruoko. Tervaleppä oli yleisin puulaji jokaisella rantatyypillä. Kartoitusten välillä selkeimmin yleistyneitä kasvilajeja ovat raita ja korpikastikka (Calamagrostis phragmitoides), eniten puolestaan ovat harvinaistuneet luhtarölli (Agrostis canina) ja jouhivihvilä. Kasvien esiintymismuutokset kertovat rantojen umpeenkasvusta ja rehevöitymisestä. Yleistyneiden kasvien joukossa on monia puulajeja sekä ravinteisuutta ilmentäviä lajeja, kuten leveäosmankäämi (Typha latifolia) ja myrkkykeiso (Cicuta virosa). Myös keltakurjenmiekka (Iris pseudacorus) suosii ravinteisia mutarantoja. Harvinaistuneet lajit ovat pääosin matalia kasveja, jotka menestyvät avoimissa ympäristöissä kuten niityillä ja laitumilla.

Kasvilajien ja niiden kasvupaikkojen määrät vihjaavat rantakasvillisuuden yksipuolistuneen 1950-luvulta, joskin kaikkia näytealoja ei voitu tutkia uudelleen eikä toisten paikkaa voitu aina varmentaa täysin samoiksi. Joka tapauksessa hävinneitä kasvilajeja oli kaksinkertainen määrä (100 lajia) uutena havaittuihin lajeihin verrattuna (52). Vastaavasti aikaisempaa harvemmalta näytealalta kirjattiin 233 kasvilajia ja aikaisempaa useammalta näytealalta 118 lajia. Uusia ’rantakasvitulokkaita’ olivat mm. kanadankoiransilmä (Erigeron canadensis), englanninraiheinä (Lolium perenne) ja pensaskanukka (Cornus alba) sekä haitallisiksi vieraslajeiksi luokitellut jättipalsami (Impatiens glandulifera), karhunköynnös (Calystegia sepium), isosorsimo (Glyceria maxima) ja komealupiini (Lupinus polyphyllus), joita Eurola ei havainnut lainkaan 1950-luvulla.

Rantatyyppien ja rantaluonnon muutoksista

Rannoille kohdistuvat monenlaiset maankäyttömuodot muuttuvat aikojen kuluessa. 1950-luvulla puun uitto metsäteollisuuden tarpeisiin ja karjan laiduntaminen olivat tyypillisiä näkyjä eteläisen Saimaan rannoilla. Niinpä tällaisia rantoja valikoitui myös Seppo Eurolan tutkimuskohteiksi. 2010-luvulla vastaavia ei enää löytynyt. Rantalaidunnuksen päättyminen näkyy muun muassa rantojen sulkeutumisena, järviruo’on runsastumisena ja paikoin myös pajupensoittumisena. Ruovikot ja pensaikot ovat vieneet tilaa muun muassa rantojen suursaroilta kuten Hämeessä (Toivonen 2017). Samaan aikaan rantarakentaminen on kiihtynyt – kesäasuntojen alle oli jäänyt ja kadonnut joka kymmenes Eurolan rantakasvikohde. Myös tutkimusalueelle sijoittuvat tehdasalueet ovat 1950-luvun jälkeen laajentuneet, mikä on muokannut näiden rantaviivaa merkittävästi.

Saimaan vedenpinnan korkeuden muutokset vaikuttivat rantakasvillisuuden kartoittamiseen ja todennäköisesti myös havaittuihin tuloksiin. Silminnähden selvin muutos tutkimusalueella oli rantojen avoimuudessa. 1950-luvulla monilla tutkimuskohteilla puilta ja pensailta avoin rantavyöhyke oli useita metrejä leveä. Koska vuonna 2016 vedenpinta oli noin puoli metriä korkeammalla, uusintakartoituksen aikana monella kohteella oli vastassa kasvillisuudeltaan sulkeutunut ranta, missä tervalepät ja pajut kasvoivat aivan vesirajassa tai jopa matalassa vedessä. Myös monilla 1950-luvulla uimarantoina olleilla rannoilla kasvillisuus on sulkeutunut käytön hiipuessa.

Selvitys on ladattavissa kokonaisuudessaan tästä.