Kokemuksia

Kokemuksia

Lapselle palovammoja

Mari Trinidad

Leo sai palovammoja kiehuvasta vedestä ollessaan reilun vuoden ikäinen. Tavallinen iltapuuron keitto päättyi kauhun- ja pelonsekaisiin tunteisiin, kun Leo veti vesikattilan hellalta päällensä.

Reilun kolmen viikon pituinen sairaalajakso Lasten- ja nuorten sairaalassa ja Töölön sairaalan Husuke-osastolla oli täynnä pelkoa tulevasta ja vanhempana syyllisyyttä siitä, että tapaturma oli päässyt käymään. Samalla sairaalajakso kuitenkin loi uskoa tulevaisuuteen ja osoitti, että nykyisillä hoidoilla ja kuntoutuksella palovammojen ja arpien kanssa pärjää.

Leolle tuli syviä toisen asteen palovammoja 25 prosentin alueelle, lähinnä rintakehään, mutta myös kasvoihin, käsivarsiin ja jalkoihin. Leolle tehtiin rintakehään ja ranteisiin ihonsiirtoja päästä otetulla omalla iholla, korjausleikkauksille ei vielä ole ilmennyt tarvetta.

Nyt 9-vuotias Leo on elänyt palovammojensa kanssa käytännössä koko ikänsä. Palovammoista jääneet arvet ovat osa häntä. Leo on sinut arpiensa kanssa, eivätkä ne tällä hetkellä rajoita elämää tai tekemisiä millään tavalla. Leo harrastaa uintia ja harmonikan soittoa. Tulevaisuuden mahdollisista korjausleikkauksista ei ole tietoa, mutta enää niitä ei vanhempanakaan odota tai pelkää. Leikkauksiin mennään, jos niitä tarvitaan.

Vanhempina suurin taakka on syyllisyys, mutta senkin kanssa oppii elämään, vaikka kokonaan se tuskin koskaan hellittää. Oman lapset kivut ja kärsimykset tai erilaisuuden kokeminen ovat jokaiselle vanhemmille asioita, joita ei toivoisi kohtaavan.

Meille tärkeää on ollut kokemuksesta puhuminen oman lähipiirin sekä muiden palovamman kokeneiden ja heidän läheistensä kanssa. Tähän Palovammayhdistys on antanut hyvät mahdollisuudet tuetuilla lomilla ja yhdistyksen tapaamisilla. Padasjoen leiriä tai pikkujouluja odotetaan aina innolla.  Vanhemmille antaisin neuvoksi: älkää jääkö yksin!

Palovammoja lentoturmassa

Ulrika Björkstam

Sain vaikeita palovammoja vuonna 2008 sattuneessa lentoturmassa Meksikossa. En ollut matkustajana koneessa vaan odotin työpäivän jälkeen taksia kadulla, kun kone syöksyi kohti ja putosi viereeni. Räjähdyksen voimasta paloin pahoin.

Paikallisen sairaalaan teho-osastolla todettiin, että palovammoja oli paitsi kasvoissa ja käsissä myös eri puolilla kehoa. Arvioitiin, että kehosta oli palanut 40 prosenttia ja syviä toisen ja kolmannen asteen palovammoja oli 25 prosenttia.

Olin sairaalahoidossa yhtäjaksoisesti 16 viikkoa, ensin Meksikossa ja USA:ssa ja myöhemmin Suomessa. Sairaalasta päästyäni muutin Turussa asuvien vanhempieni luokse kuntoutumaan, sillä en voinut vielä palata Meksikoon. Hoidot jatkuivat yhä Töölön palovammaosastolla, mutta samalla oli tärkeää aloittaa yksinkertaisten arkielämän asioiden opettelu alusta ja koittaa elää mahdollisimman normaalia arkea.

Kotiutuminen sairaalasta ei olisi onnistunut ilman vanhempieni apua. Alussa tarvitsin apua lähes kaikkeen, pukeutumisesta ja vessassa käynneistä leivän voiteluun. Kotona kävi ensimmäisen vuoden ajan päivittäin myös kotisairaanhoitaja avustamassa rasvauksissa ja painetekstiilihoidoissa. Sopeutuminen toisten autettavana olemiseen ei ollut helppoa ja sairaalasta kotiutuminen ottikin yllättävän koville. Sairaalassa on jollain lailla luvallisempaa olla heikko, kun taas kotona sitä haluaisi pystyä tekemään asioita normaalisti ja avun pyytäminen voi olla vaikeampaa.

Vielä enemmän sopeutumista tarvittiin siihen, että kokosi itsensä uudelleen uusista palasista. Kasvot ovat tärkeä osa ihmisen identiteettiä, ja olin kolmikymppisenä naisena menettänyt ne. Peilistä ei enää katsonut tuttu minä, vaan joku aivan muu. Sen muun kanssa oli opittava elämään, mutta tähän opetteluun liittyi laaja tunteiden kirjo ja se vei aikaa. Ymmärsin, että elämä jatkuu, mutta hyvin erilaisena kuin aikaisemmin. Ensin oli kuitenkin tehtävä surutyö entisen elämän menettämisestä ja sitten ryhdyttävä rakentamaan uutta.

Tapahtuman käsittely on kuitenkin toipumisen kannalta tärkeää, sillä onnettomuus tulee aina olemaan osa minua ja sen kanssa on opittava elämään. Kävin traumaterapiassa vuoden verran ja fysio- ja toimintaterapiat aloitettiin jo sairaalassa. Palovammoista toipuminen on pitkäjänteistä puuhaa, mutta pienin erin sitä huomaa kuntoutuvansa ja edistyvänsä, kun ei vain anna periksi. Ensimmäinen vuosi oli toipumisessa ehdottomasti raskainta aikaa, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Töölön sairaalan palovammaosastolla kuulin Palovammayhdistyksen toiminnasta ja mahdollisuudesta saada sitä kautta vertaistukea. Aluksi ajatus tuntui kaukaiselta, kun voimat olivat vähissä ja kuluivat arjesta selviämiseen.

Kun sitten otin yhteyttä ja kuulin yhdistyksen järjestämästä jokakeväisestä leiristä Padasjoella, päätin lähteä mukaan vanhempieni kanssa. Onnettomuudesta oli tuolloin kulunut vasta puoli vuotta, ja kasvoni olivat vielä melko pahan näköiset, mutta oli vapauttavaa kokea, että kukaan ei ihmetellyt. Tärkeältä tuntui myös nähdä, että ihmiset ovat selvinneet monenlaisista vaikeista onnettomuuksista ja elivät täysipainoista elämää. Vertaistuen merkitystä ei voi väheksyä, sillä vaikeat palovammat ovat melko harvinaisia, eikä kukaan muu voi täysin ymmärtää niiden kokonaisvaltaista vaikutusta elämään, kuin toinen saman kokenut.

Puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen palasin takaisin työelämään samalle työnantajalle, mutta työpaikkani on nyt Suomessa. Korjausleikkauksia on tehty pikku hiljaa ja niitä on vielä lukuisia edessä, mutta en murehdi niitä etukäteen, vaan nautin elämästä päivä kerrallaan. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joihin en voi vaikuttaa mitenkään, mutta se mihin voin vaikuttaa, on omat ajatukseni ja se, miten päätän asioihin suhtautua. Tämä asenne ja elämänfilosofia on mielestäni ollut ratkaiseva toipumisessani.